sunnuntai 17. elokuuta 2008

Siellä sun täällä

Viime viikko on ollut aikamoista haipakkaa. J joutui sairaalaan sunnuntai-iltana ja kävin hänen luonaan sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina. Keskiviikkona hän kotiutui sairaalareissulta.

Olimme keskustelleet näiden sairaalassa käyntien aikana siitä lähdemmekö viikonlopun juhlakierrokselle maakuntaan vai jäämmekö suosiolla kotiin, jotta toipilas ei rasittuisi liikaa.

Asiaa veivattiin puoleen ja toiseen ja asiantuntijaltakin (lääkäriltä) kyseltiin onko estettä reissuun lähdölle. J sai luvan matkustaa, joten päädyimme siihen vaihtoehtoon. Sovimme, että minä toimin kuskina. Reissun lisähaaste oli se, että olimme luvanneet ottaa matkakavereiksemme kaksi lastenlasta, joiden vanhemmat olivat menossa hääjuhlaan lauantaina.

Niinpä siis auto sekä lapset tuotiin torstai-iltana isovanhempien luo. Matkalle lähdettiin aikaisin perjantaiaamuna. Edessä oli yli 400 kilometrin ajomatka ennen hautajaisia. Vaihdoimme autoa (sopimuksen mukaisesti) alkumatkasta ja pääsin ajelemaan minulle tutummalla autolla. Olimme varanneet matkaan runsaasti aikaa, koska tiesimme, että taukoja on kuitenkin pidettävä. Ja kolme- ja viisivuotiaat seuralaisemme vaatisivat omat huoltotaukonsa.

Matka eteni suhteellisen mukavasti. Sääkin suosi eli oli pilvipoutaa, ei sadetta, jota oltiin luvattu. Jossain matkan vaiheessa, kun oltiin jo pysähdelty ja hoidettu sääntömääräiset herkku- ja muut tarpeelliset huollot, pikkuiset matkalaiset väsähtivät ja alkoi aikalailla infernaalinen metelöiminen takapenkillä. Siinä saivat isovanhemmat käyttää kaikki kasvatuskeinonsa (uhkailu, lahjonta jne..) ennen kuin saatiin desibelit autossa normaalille tasolle.

Kello raksutti ja niinpä jouduimme hylkäämään alkuperäisen suunnitelmamme käydä vaihtamassa hautajaisvaatteemme hotellissa. Suunnitelma B otettiin käyttöön: pysähdys maantien levähdyspaikalla ja siinä reipas vaatteiden vaihto auton suojassa.

Olimme ajoissa hautajaispaikalla ja ehdimme tutustumaan hautausmaahan ja siihen kuoppaan, johon sukulaisemme tultaisiin hautaamaan. Edellisestä illasta lähtien lapset olivat esittäneet kymmeniä, ellei satoja kysymyksiä kuolemasta, hautajaisista ja kaikesta siitä mitä tilaisuuteen liittyy. J. valotti asiaa jopa piirroskuvin (kappeli, arkku, hautausmaa, arkunkuljetuskärry...).

Siunaustilaisuudessa oli runsaasti väkeä ja suurin osa heistä osallistui myös muistotilaisuuteen, joka oli kauniilla paikalla järven rannalla. Lapset jaksoivat uskomattoman hyvin kuunnella papit puheita, rukouksia ja sitten muistotilaisuudessa puheita ja adressien lukua.

Kauniin tilaisuuden jälkeen lähdimme vielä vainajan kotiin viettämään iltaa lähiomaisten kanssa. Oli aivan ihana nähdä J:n serkkuja ja heidän lapsiaan. Osaa serkuista emme olleet nähneet vuosiin ja pari heidän lapsistaankin oli sellaisia, joita emme ole ennen nähneet.

Illan hämärtyessä alkoi väsymys iskeä ja päätimme lähteä hotelliin, jonka olin varannut paikkakunnalta. Olimme hotellilla vähän ennen kymmentä. Molemmat pienet matkalaiset nukahtivat autoon. Katselimme ihmeissämme hotellia, jossa ei näkynyt valoja ja ovet olivat kiinni. Ne oli suljettu klo 21. Sitä ei minulle tietenkään oltu muistettu kertoa, vaan minulle sanottiin, että voi tulla myöhemminkin (tämä saapumisaikamme oli se "myöhemminkin".) Ihmettelimme ja tutkailimme mitä oikein voisimme tehdä. Kului ehkä parikymmentä minuuttia, kun hotellin edustalla pyrähti auto. J. säntäsi auton luo ja kyseli kuljettajalta onko hän hotellin henkilökuntaa. Onneksi oli. Ilmeisesti häntä oli jäänyt vaivaamaan tieto siitä, että jonkun porukan piti vielä hotelliin tulla. Pääsimme siis aivan kohtuuajoissa nukkumaan - ja kyllä uni maittoikin.

Aamiaisen ja pienen kävelyn jälkeen olikin jo aika jatkaa matkaa. J halusi ajaa, enkä vastustellut, olihan edellisen päivän ajomatka minulle aika rankka, koska en ole vuosiin ajanut pitkiä matkoja. Lauantaina sää ei ollut yhtä onnistunut kuin edellisenä päivänä. Pian alkoi tihuuttaa ja loppujen lopuksi sadetta piisasi enemmän tai vähemmän koko loppupäivän.

Lauantain juhlat olivat sisareni syntymäpäivät. Niihin valmistautumisesta olen blogissani kertonut jo aiemmin. Tai siis oikeastaan lahjan valmistamisesta. Nyt voin laittaa kuvankin siitä "Isosta Vaaleesta", jonka vihdoin juhlaa edeltävänä viikonloppuna sain valmiiksi.

Edellisen päivän hautajaiset varmaankin verottivat jonkin verran jaksamista, koska pienet matkaseuralaisemme alkoivat melko pian ruveta kyselemään: "Milloin lähdetään teidän kotiin?".

Ehdimme toki juhlissa nauttia sekä nepalilaisesta menusta että kuulla erilaisia puheita ja musiikkiesityksiä.

Kotimatka sujui vauhdilla sateen piiskoessa ikkunoita ja siihen harmauteen ja väsymykseen Le ja Ro nukahtivat.

Kun pääsimme kotiin, hoidimme iltatoimet pikaisesti ja olimme kaikki valmiita unten maille.

Väsyttävä, mutta toisaalta todella antoisa reissu J:n ja lastenlasten kanssa!

2 kommenttia:

Säätäjä-Salla kirjoitti...

Olipas vaiheikas reissu! Hatunnosto, kun vielä lasten kanssa saitte kaiken noin jouhevasti sujumaan, vaikka oli ns. haastetta: pitkät ajomatka, ongelmaa hotelliasioissa ja päälle päätteeksi "juhlan" luonne sellainen, että lapset voisivat helposti hermostua.

Voi että, onneksi tuossa oli kuva Isosta Vaaleesta, koska niinhän siinä sitten kävi, että kiireessä jäikin itse juhlapaikalla katsomatta. Äiti sanoi, että se oli paketissa, joten ei oikein kokonaisuutta päässytkään näkemään. Kuvassa näyttää kyllä upealta! :)

Saksi-Sadie kirjoitti...

Kiitos, vakikommentoijani!

Olen niin iloinen, että tuo isonsiskon peitto on nyt valmis. Haluan päästä jo puuhaamaan pienempien käsitöiden pariin.

Kyselin tänään I:ltä ovatko lapset mitenkään kommentoineet reissuamme. Eivät olleet. Ilmeisesti tuli aika tyhjentävästi käytyä läpi tää hautajaisteema! Voihan tietenkin olla, että kysymyksiä herää vielä myöhemminkin.