tiistai 29. heinäkuuta 2008

Minun Elina Tunturini

Pyöräileminen on minulle suuri nautinto. Ajan yli puolet vuodesta pyörällä työmatkani (kovin lyhyt matka, vain nelisen kilometriä). Viikonloppuisin ja varsinkin lomilla pyörällä tulee hurauteltua paljon pidempiäkin matkoja. Usein ihan hyötyliikuntaa: vierailuja tyttären luo, käyntejä kaupungilla tai ostosreissuilla.

On ihanaa päästä helposti ja nopeasti - tai omaan tahtiin - paikasta toiseen tai sitten vain ajella ilman sen kummempaa määränpäätä.

Minun Elinani on burgundin punainen, 9-vuotias, kolmivaihteinen, siis ihan tavallinen naistenpyörä.

Kaikki olisi suorastaan täydellistä, jos pyörätiet eivät olisi täynnä moskaa, joka voi rikkoa pyörän kumin. Runsaan puolen vuoden sisällä pyörälleni on käynyt niin kolmasti. Syynä on ollut joko lasinsiru tai, niin kuin viimeksi lomalla, ruusun piikki.

En osaa itse korjata pyörää, joten harmitus siirtyy minulta äkkiä J:lle.

Miksi kukaan insinööri tai muu keksijä-pellepeloton ei ole keksinyt joko harjaa tai imuria, jonka voisi asentaa pyörän eteen (se harjaisi tai imuroisi kaiken tielle tulevan roinan) tai vaihtoehtoisesti keksinyt niin vahvaa materiaalia pyörän kumiin, että se ei yksiä lasinsiruja tai orapihlajan piikkejä hätkähtäisi?

3 kommenttia:

Säätäjä-Salla kirjoitti...

Voi oliskin kivaa, jos saisin anopin vanhan Joponi kuntoon ja ennen kaikkea itselleni rohkeutta ajaa sillä! Pääsisi vähän rivakammin paikasta toiseen, edellyttäen tietysti, että menisin ilman lapsia tai saisin jostain myös peräkärryn pyörään. Lastenistuimissa kun en osaa ajatellakaan kuskaavani. Vaan tuolla se Jopo on seissyt seinän vieressä sen kuusi vuotta, jotka tässä on asuttu, kunnostamattomana. Tai nyt on pyöräkatoskin, kaipa se on siirretty sinne...

Kulomäessä asuessani luovuin jossain vaiheessa pyörästä kokonaan, koska pyöräily tuntui muutenkin musta hirvittävältä ja sitten vielä maasto oli mäkistä. Aina jonnekin mennessä piti melkein välttämättä ensin laskea (taluttaa) alas jyrkkä mäki, jonka alla oli risteys: oikealta tuli muita pyöriä loivaa mäkeä alas kovaa ja vasemmalla oli tunneli, josta ei sitten tiennytkään, mitä sieltä tulisi. Aikamoinen törmäysriski siis, jos olisi uskaltanut ajaa mäen alas. Tosin mäkeä ei kannattanut ajaa alas jo senkään takia, että risteyksestä jatkoi aika harvoin suoraan eikä alla ehtinyt jarruttaa kääntyäkseen.

Onpa siis jäänyt pyöräily sikseen, mutta tämä "uusi" asuinympäristö voisi taas tarjota siihen mahdollisuuden, katsotaan nyt! :)

Tässäpä siis vastineeksi oma pyörätarinani. Aurinkoisia päiviä,
t. S-S

Säätäjä-Salla kirjoitti...

Ai niin muuten, onpa surkuteltava kohtalo, että ruusun piikki katkaisee matkan! Ruusujen pitäisi vain kaunistaa niitä penkkoja. :D

Saksi-Sadie kirjoitti...

Lasten kanssahan vasta ihana onkin pyörällä hurruutella. Tänä päivänä kyllä liikenne on aika hurjaa, joten jonkinlainen peräkärry olisi hyvä vehje.

Ajelin muuten vuosikymmeniä ilman kypärää (eihän sellaisia edes ollut minun lapsuudessani ja nuoruudessani), mutta nykyään en kyllä lähde liikenteeseen ilman punaista turvapäähinettäni.