Olen ainakin yhdessä lajissa mestari. Nimittäin tavaroiden kadottamisen. Se ei ole mikään kehuttava mestaruuden laji, mutta näin asia vain on.
Jo lapsuudesta muistan sen, että kadotin avaimia, pipoja, lapasia, kenkiä (heinälatoon), villapaitoja...Eipä niitä kadonneita tavaroita yleensä koskaan mistään löytynyt.
Aikuisena tahti on sen kun vain kiihtynyt. Lähes päivittäin on kateissa jotain: kännykkä, lomapakko, kotiavain, pyöränavain...Useinmiten onneksi kadoksissa ollut tavara on vain jonkun toisen takin taskussa, toisessa laukussa tai vain jonkun vaatepinon alla tai muuta sellaista.
Kerran etsin kännykkääni. Ei löytynyt mistään. Ajattelin, että soitanpa omaan numerooni (meillä oli silloin vielä lankapuhelin). Kappas, tärppäsi. Puhelimeen vastattiin: poliisin löytötavaratoimisto. En siis ollut ehtinyt vielä kovasti kaivatakaan kännykkääni, kun joku oli sen jo löytänyt ja toimittanut poliisin huomaan. Hyvä tuuri!
Toisen kerran menin aamulla töihin ja kohta puhelin soi. Minulta kysyttiin olenko kadottanut lompakkoni - ja hetken tutkailtuani tavaroitani huomasin, että on. No, jälleen olivat poliisit asialla. Joku ystävällinen henkilö oli löytänyt lompakkoni pyörämatkani varrelta ja toimittanut sen heti liikkuvalle poliisille. Tosi ystävällistä! Sillä kertaa löytöpalkkio oli aika tuntuva, kun olin jostain ihmeen syystä nostanut tililtä aika ison summan käteistä.
Olen myös unohtanut sateenvarjoja, huiveja, pipoja, lapasia ja sormikkaita kulkuneuvoihin ja ties minne. Mieheltäni ensimmäisenä yhteisenä joulunamme saamani, nyt jo aivan kauhtuneet ja risahtaneet lapaset ja äitini kutomat, nyt jo parsitut sormikkaat olen käynyt pelastamassa löytötavaratoimistosta (ja maksanut molemmista muistaakseni 2 €).
Tavara siis jotenkin vain onnistuu katomaan minulta. Yllättävää kyllä, kotiavain minulla on pysynyt tallessa ainakin 36 vuotta. Minulla on nimittäin niin kauan ollut sama avaimenperä kotiavaimessa. Toisaalta olen myös hyvä löytämään kaikenlaista. Yleensä se on varsin arvotonta roinaa, kuten hiusneuloja, donitseja, kuivamustekyniä ja sen sellaista. Kerran löysin kuitenkin kännykän, jonka kiikutin kiltisti poliisilaitokselle. Sain siitä muistaakseni ihan mukavan löytöpalkkion.
Mutta onko tämä asia geeneissä?
Ainakin minun kaikilla kolmella lapsellani ja kummitytölläni (siskontyttö) on tämä sama ominaisuus.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
:D Joo, muistuupa mieleeni se, kun S-S soitti mulle mutta puhelimessa olikin joku aivan muu, joka oli löytänyt puhelimesi kasvimaalta ;D Mutta on tuo siskonikin tuossa hävittämisessä ihan kunnostautunut (serkutkin kyllä, olen tosiaan kuullut), itse puolestani tohellan muuten vain.
Tultiin juuri reissusta jälleen ja oli ilo huomata päivityksiä tulleen. Kommentoin tuohon alle erikseen aiempaa juttua, kunhan iltatohinat antavat myöten. :)
S-S!
Kiva, kun oot palannut koneen ääreen ja kiva, kun jaksat kommentoida.
Näistä mun kadonneiden tavaroiden löytymisistä saa siis lähisukukin kärsiä. Muistan kyllä tuonkin tapauksen. Mutta siinä(kin) siis uskomattoman hyvä tuuri: ystävällinen ja viitseliäs miekkonen, kun lähti selvittämään kännykän omistajaa. Ja toi sen sitten meille kotiin saakka saman tien.
Nyt nukkumaan. Huomenna taas sorvin ääreen.
Lähetä kommentti