Lajittelua

J luki tässä taannoin netistä japanilaisesta kylästä, jossa edellytetään asukkaiden lajittelevan jätteensä. Paikkakunnalla ei synny lainkaan ns. sekajätettä, vaan kaikki jäte lajitellaan omiin kategorioihinsa, joita on 32 tai 34. Harmin paikka, ettei tullut säilytettyä tiedonlähdettä, enkä ole googlettamalla sitä löytänyt. Mutta kommentaattorini Säätäjä-Sallapa löysi uutisen, joten lisään tähän linkin tästä kierrätyskylästä. Jutusta käy myös ilmi se, että tähtäimessä on vuonna 2020 päästä tähän täydelliseen jätteiden lajitteluun.

Olen tässä miettinyt, että kuinka monenlaista lajittelua meillä kotona tapahtuu.

Keittiön roskiksia on kolmenlaisia: sekajätettä, biojätettä ja energiajaetta varten. Onneksi näyttää siltä, että sekajätteeseen kertyy melko vähän lajiteltavaa. Näiden roska-astioiden tyhjennykseen löytyy myös taloyhtiöstämme isommat astiat roskakatoksesta. Näiden lisäksi lehdet ja pahvit,tölkit ja kartongit menevät omiin roskiksiinsa.

Taloudestamme syntyy edellä mainittujen lisäksi seuraavanlaista lajiteltua jätettä: kierrätykseen menevät pullot, väritön ja värillinen lasitavara, paristot sekä ongelmajätteet. Kävelymatkan päässä kotoa on onneksi sekä lähikauppa että lasin- ja paristojenkeräyspiste. Samasta paikasta löytyy myös UFF:n laatikko, jonne päätyvät meiltä käytöstäpoistetut, mutta vielä käyttökelpoiset vaatteet ja kengät.

Käytöstäpoistetut vaatteet ja liinavaatteet päätyvät siis uffille tai vaihtoehtoisesti jollekulle sukulaiselle/tutulle, kirpputorille tai kierrätyskeskukseen, matonkuteiksi tai käsityötarpeistoon.

Ongelmajätteet päätyvät välivarastoon kellariin. Sieltä ne pääsevät keräkseen: onneksi pääkaupunkiseudulla kerätään ongelmajätettä puolivuosittain. Yksi keräyspiste on aivan kotimme lähistöllä.

Muu käyttökelpoinen, mutta meiltä hylkytuomion saanut esineistö päätyy joko jollekulle sukulaiselle/tutulle, kirpparille tai kierrätyskeskukseen. Vain rikkinäiset esineet päätyvät sekajäteastiaan.

Erilaiset lehdet, mainoslehtiset, esitteet ja sen sellaiset tulee usein selattua ennen poisheittämistä sillä silmällä, että sieltä voi vielä jotain ottaa käyttöön: siis reseptejä, käsityö- ja askarteluohjeita, matkakohde-esittelyjä, kauniita kuvia (kortintekoaineksiksi)...

Kuinka monta noita meidän huushollin jätteenlajittelukategorioita siis onkaan?

Päiväkirjoja ja muita muistiinmerkintöjä

Ihan eka päiväkirja oli sininen vihko, johon tein merkintöjä sinä kesänä, jolloin olin 11-vuotias. Se on minulla edelleen tallessa, niin kuin ovat myös sen jälkeen kirjoittamani päiväkirjat. Nuoruusvuosina päiväkirjamerkintöjä tuli tehtyä ajoittain aika tiuhaan. Noita vanhoja päiväkirjoja minulla on edelleen tallessa kymmenkunta. Naimisiin mentyäni en ole enää päiväkirjoja kirjoitellut.

En ole saanut tartuttua noihin lapsuus- ja nuoruusvuosien päiväkirjoihin vielä, mutta olen kyllä ajatellut lukea ne jossain vaiheessa. Olisinkohan kirjannut jotain tärkeää oman elämäni alkutaipaleelta, jotain sellaista jota en kenties enää muista?

Myöhemmin olen tyytynyt kirjaamaan menemisiäni ja tekemisiäni almanakkaan tai kalenteriin. Tekstiä niissä on hyvin niukasti. Näitäkin kalentereita minulla on tallessa melko monelta vuodelta. Olen jo vuosia kerännyt almanakan väliin näyttely-, elokuva-, teatteri- ja konserttiliput. Voinpahan sitten eläkevuosina muistella mitä kaikkea olen nähnyt ja kuullut kulttuurin saralla;-)

Omia tuntojani olen huono kirjaamaan, mutta sen sijaan eräänlaisia päiväkirjan korvikkeita ovat minulle vihkot ja muistikirjat, joihin olen koonnut ja kokoan erilaisia minulle tärkeitä asioita: omia lempirunojani, tietoa lukemistani kirjoista ja näkemistäni elokuvista (en kuitenkaan aivan systemaattisesti) sekä tietoa ja kuvia tekemistäni ompeluksista ja neuleista. Onpa minulla myös yksi kaunis punakantinen kirja, jonka sivuille olen koonnut erilaisia ideanpoikasia mahdollista tekemisistä, kauniita kuvia ja joitain lehdistä leikattuja kolumneja ja sen sellaista. Monet näistä kauniista blankoista muistikirjoista olen saanut lahjaksi läheisiltäni.

Ehkä tämä blogikin toimii minulle jonkinlaisena muistikirjana. Blogin etunahan on se, että saattaa saada jopa kommentteja kirjoittamastaan ;-)

***

Olen vuosien varrella lukenut monia verkkopäiväkirjoja ja myöhemmin blogeja. Ne ovat olleet minulle antoisaa luettavaa: on ollut mielenkiintoista seurata päiväkirjan-/bloginpitäjän elämän kulkua ja vaiheita. Koukkuun on helppo jäädä! Erästäkin verkkopäiväkirjaa seurasin varsin säännöllisesti lähes kymmenen vuotta. Olen kyllä hämmästellyt sitä, miten avoimia kirjoittajat ovat. Miten paljon hienoja kirjoittajia ja upeiden kuvien ottajia onkaan verkossa olevien blogien takana.

Arkiruokaa sunnuntaina

Viime sunnuntaina olin niin laiska, aikaansaamaton, väsynyt ja ryytynyt, että olin yöasu päällä pitkälle iltapäivään. Ruuanlaittokaan ei tuntunut mitenkään innostavalta. Päätin siis tehdä arkiruokaa, jonka synonyymi on helposti ja nopeasti valmistuva ruoka. Ei sentään valmiseines!

Kaapista löytyi sopivasti ainekset seuraavaan ateriaan: tonnikalakastiketta, spagettia ja salaatti.

Olen vuosien varrella usein tehnyt tonnikalakastiketta. Reseptiä olen hiukan muokkaillut kaapista löytyvien ainesten ja tilanteen mukaan. Tällä kertaa soossi valmistui purkillisesta tonnikalaa, sipulista, purkillisesta yrteillä maustettua tomaattimurskaa ja - uutuutena - perunankuorimaveitsellä vuoltuja pitkiä suikaileita kesäkurpitsaa. Aivan ydinosa siitä päätyi roskikseen. Tämän viimeisen tuotteen keksin laittaa mukaan, kun J vinkkasi minulle New York Timesin verkkosivulta löytämänsä zucchini pasta -ohjeen, jossa pasta oli tykkänään korvattu kesäkurpitsalla. Sitä reseptiä pitää kyllä kokeilla - sitten kun on vähän aikaansaavampi olo.

Kastike onnistui yli odotusten ja oli todella herkullista. Suosittelen!

Kierrätystä ja vaihdantataloutta

Vuosien varrella on erilaista tavaroiden kierrätystä ja vaihdantataloutta harrastettu lähisuvussamme ahkerasti.

Varsinkin siinä vaiheessa, kun sisarusteni lapset, siis lastemme serkut, ja omat lapsemme olivat kasvuvaiheessa, vaatteet, kengät, urheiluvälineet ja lelut siirtyivät tiuhaan kodista toiseen. Usein välivarastona näille vaatenyssyköille ynnä muille roinille toimi äitimme koti.

Nyt tuota välivarastoa ei enää ole, mutta tavarat siirtyvät edelleen taloudesta toiseen tavatessamme.

Käsitöitä tekevänä ihmisenä minulle näyttää kertyvän suvulta kaikkea mahdollista materiaalia. Kellari pursuaa matonkuteiksi leikattavia vanhoja lakanoita, tilkkutöihin sopivia erikokoisia kankaita ja nuken täytteeksi sopivia tyynyjä.

Sen lisäksi, että tavara suvussamme kiertää, teemme myös erilaisia vaihtokauppoja. Erityisesti tämä pätee veljeni ja minun väliseen suhteeseen. Olen monet kerrat saanut auliisti veljeltäni autokyydin paikkaan jos toiseenkin. Yhtä auliisiti minä olen sitten ommellut hänen verhojaan, lyhentänyt housun lahkeita, leikannut hiuksia ja niin edelleen. Yhteisellä kasvimaallamme vuorottelemme kastelupuuhissa. Minä ainakin olen tähän palvelujen vaihdantaan ollut oikein tyytyväinen.

Uuden huoneeni järjestelyt ovat edelleen vaiheessaan. Poikani tavaroita on huoneessa edelleen nyssykkä jos toinenkin. Syyskuussa viimeistään hän on luvannut viedä omat roinansa pois. Hän on tehnyt tavaroidensa tsekkausta ja yhtenä päivänä hän oli kasannut ison kassillisen vaatteita, joita hän ei enää käytä. Kävin läpi kassin ja totesin, että siinä on ainakin viiteen paikkaan meneviä asuja, nimittäin toiselle pojallemme, minulle, siivouskaappiin (rättiainesta), uffille ja kirpputorille.

Kotoa viimeksi poismuuttaneen poikamme huonekaluista huoneeseen jäi muun muassa yli 40 vuotta vanhan kirjoituspöydän kaappi ja laatikosto. Pöydän pöytälevy kelpasi jo aiemmin toiselle pojallemme. Laatikoston kelpuutan oman työpöytäni alle, kunhan laatikoston yksi irtonainen jalka liimataan ja koko laatikostoa lyhennetään hiukan. Kaappia en kelpuuttanut. Kyselin noin kuudelta eri taholta, mm. kierrätyskeskuksesta, kelpuuttaisivatko kaapin. Kukaan/mikään taho ei kelpuuttanut. No, 60-luvun lastulevystä tehty rumahko kaappi päätyi nuorimmaisen voimannäytön jälkeen kappaleina roskikseen. Ihan kaikelle vanhalle ei tarvitse antaa enää uutta mahdollisuutta! Ymmärrän kyllä ne tahot, jotka sanoivat ei kiitos, niin minäkin olisin sanonut!

Stailaa oma kotisi

Selasin yhtä mainoslehdykkää, muistaakseni oli kyse jostain uudesta kirjakerhosta, ja löysin sieltä mainoksen kirjasta Stailaa oma kotisi. Sen ovat kirjoittaneet Alexandra Villefrance ja Margaret M. de Lange.

Kiinnostuin kirjasta sen verran, että tarkistin löytyykö sitä kirjastosta. Kyllä löytyi ja lainasin siis sen.

Olen mielestäni aina osannut stailata oman kotini oman mieleni mukaan, mutta ajattelin, että olisi kiva katsella millaisia koteja tämä kirja esittelee. Teoksen kuvat ovat todella viehättäviä. On rustiikkeja vanhoja asuntoja/koteja, joissa on antiikkikalusteita, retrohenkisyyttä ja modernia sulassa sovussa. Ikkunanäkymät ovat tietenkin upeita: joko metsikkö tai joku vanha kaunis kerrostalo vastapäätä. Kirjassa oli kyllä jonkin verran höpsöjä vinkkejä tyyliin "ryhmittele esineitä yhteen aina niin, että niitä on pariton määrä". Kohta jo esiteltiin jotain kotia, jossa oli pari esinettä yhdessä ryhmässä - ja siinä pari olikin hyvä määrä. Kirjan sanoma lienee se, että erilaisia huonekaluja, tavaroita ja värejä voi yhdistellä - aika yllättävälläkin tavalla - ja saada ihan kivan näköistä sisustusta aikaan. No, siinähän ei sinänsä ole mitään kovin uutta ja ihmeellistä...

Nyt kun minulla on kohta kodissani ihan oma huone (sellaista minulla ei ole ollut todella pitkään aikaan, ei koko aviossa oloaikanani), on tietenkin jännää funtsia miten sen stailaan. Kyseisestä opuksesta en kyllä saanut mitään suoranaisia vinkkejä, koska minun oma huoneeni on varsin pelkistetty normaalikorkuinen tila valkoisine seinineen uudenpuoleisessa talossa. Joku ideanpoikanen kirjasta kenties kuitenkin jäi, ja sainpa puhdin katsella kirjastosta muutakin kodin sisustamiseen liittyvää kirjallisuutta.

Kirjakerhoista

Edellisestä tuli mieleeni, että olen vuosikymmeniä onnistunut välttämään kirjakerhoja. Joku on joskus yrittänyt houkutella mukaan, mutta olen pysynyt tiukkana.

Tänä kesänä kuitenkin jysähti ja innostuin liittymään - tyttäreni houkuttelemana - erääseen harrastekirjoja myyvään kirjakerhoon. Liittymislahjatarjoukset olivat kyllä ihan hyvät: nättejä purnukoita ja pari kirjaa yhteensä kympillä!). Nyt olen jo kaksi kuukaudenkirjaa onnistuneesti torpedoinut tarpeettomina.

Saa nähdä miten jatkon kanssa käy. Irtisanoudunko kerhosta heti kohta? Loppujen lopuksihan on nimittäin niin, että kirjastosta voi lainata kirjoja lähes mihin tiedon/taidon tarpeeseen tahansa.

Kirjoitusvihreitä

Viime viikolla minulla oli ohjelmaa ja huoli J:n sairastumisesta, joten jutun juurta tänne kirjoittamiseen ei vaan syntynyt.

Pidin kuitenkin tuntumaa blogiini sen verran, että kävin korjaamassa aiempien viestieni kirjoitusvirheitä. Kylläpäs niitä olikin! Ihan hassuja, hölmöjä virheitä lähes joka tekstinpätkässä. Kirjoitan aika spontaanisti (=hätäisesti), enkä aina malta edes kertaalleeen lukaista kirjoittamaani ennen julkaisua. Ja toiseksi olen melko sokea oman tekstini oikeinkirjoitukselle. Luen oikein, vaikka kirjoitan väärin. Yleensä asia tulee ymmärretyksi, vaikka joku kirjain puuttuisikin tai kaksi kirjainta on vaihtanut paikkaansa. Kun korjasin tekstejäni, huomasin yhden "tosimokan". Olin yhdessä viestissäni muuttanut rakkaan sukulaiseni ja kommentoijani Säätäjä-Salla-bloginimen Sählääjä-Sallaksi. Paha, paha! Nyt joku voi tietenkin miettiä, että tekikö alitajuntani tepposen..

Siellä sun täällä

Viime viikko on ollut aikamoista haipakkaa. J joutui sairaalaan sunnuntai-iltana ja kävin hänen luonaan sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina. Keskiviikkona hän kotiutui sairaalareissulta.

Olimme keskustelleet näiden sairaalassa käyntien aikana siitä lähdemmekö viikonlopun juhlakierrokselle maakuntaan vai jäämmekö suosiolla kotiin, jotta toipilas ei rasittuisi liikaa.

Asiaa veivattiin puoleen ja toiseen ja asiantuntijaltakin (lääkäriltä) kyseltiin onko estettä reissuun lähdölle. J sai luvan matkustaa, joten päädyimme siihen vaihtoehtoon. Sovimme, että minä toimin kuskina. Reissun lisähaaste oli se, että olimme luvanneet ottaa matkakavereiksemme kaksi lastenlasta, joiden vanhemmat olivat menossa hääjuhlaan lauantaina.

Niinpä siis auto sekä lapset tuotiin torstai-iltana isovanhempien luo. Matkalle lähdettiin aikaisin perjantaiaamuna. Edessä oli yli 400 kilometrin ajomatka ennen hautajaisia. Vaihdoimme autoa (sopimuksen mukaisesti) alkumatkasta ja pääsin ajelemaan minulle tutummalla autolla. Olimme varanneet matkaan runsaasti aikaa, koska tiesimme, että taukoja on kuitenkin pidettävä. Ja kolme- ja viisivuotiaat seuralaisemme vaatisivat omat huoltotaukonsa.

Matka eteni suhteellisen mukavasti. Sääkin suosi eli oli pilvipoutaa, ei sadetta, jota oltiin luvattu. Jossain matkan vaiheessa, kun oltiin jo pysähdelty ja hoidettu sääntömääräiset herkku- ja muut tarpeelliset huollot, pikkuiset matkalaiset väsähtivät ja alkoi aikalailla infernaalinen metelöiminen takapenkillä. Siinä saivat isovanhemmat käyttää kaikki kasvatuskeinonsa (uhkailu, lahjonta jne..) ennen kuin saatiin desibelit autossa normaalille tasolle.

Kello raksutti ja niinpä jouduimme hylkäämään alkuperäisen suunnitelmamme käydä vaihtamassa hautajaisvaatteemme hotellissa. Suunnitelma B otettiin käyttöön: pysähdys maantien levähdyspaikalla ja siinä reipas vaatteiden vaihto auton suojassa.

Olimme ajoissa hautajaispaikalla ja ehdimme tutustumaan hautausmaahan ja siihen kuoppaan, johon sukulaisemme tultaisiin hautaamaan. Edellisestä illasta lähtien lapset olivat esittäneet kymmeniä, ellei satoja kysymyksiä kuolemasta, hautajaisista ja kaikesta siitä mitä tilaisuuteen liittyy. J. valotti asiaa jopa piirroskuvin (kappeli, arkku, hautausmaa, arkunkuljetuskärry...).

Siunaustilaisuudessa oli runsaasti väkeä ja suurin osa heistä osallistui myös muistotilaisuuteen, joka oli kauniilla paikalla järven rannalla. Lapset jaksoivat uskomattoman hyvin kuunnella papit puheita, rukouksia ja sitten muistotilaisuudessa puheita ja adressien lukua.

Kauniin tilaisuuden jälkeen lähdimme vielä vainajan kotiin viettämään iltaa lähiomaisten kanssa. Oli aivan ihana nähdä J:n serkkuja ja heidän lapsiaan. Osaa serkuista emme olleet nähneet vuosiin ja pari heidän lapsistaankin oli sellaisia, joita emme ole ennen nähneet.

Illan hämärtyessä alkoi väsymys iskeä ja päätimme lähteä hotelliin, jonka olin varannut paikkakunnalta. Olimme hotellilla vähän ennen kymmentä. Molemmat pienet matkalaiset nukahtivat autoon. Katselimme ihmeissämme hotellia, jossa ei näkynyt valoja ja ovet olivat kiinni. Ne oli suljettu klo 21. Sitä ei minulle tietenkään oltu muistettu kertoa, vaan minulle sanottiin, että voi tulla myöhemminkin (tämä saapumisaikamme oli se "myöhemminkin".) Ihmettelimme ja tutkailimme mitä oikein voisimme tehdä. Kului ehkä parikymmentä minuuttia, kun hotellin edustalla pyrähti auto. J. säntäsi auton luo ja kyseli kuljettajalta onko hän hotellin henkilökuntaa. Onneksi oli. Ilmeisesti häntä oli jäänyt vaivaamaan tieto siitä, että jonkun porukan piti vielä hotelliin tulla. Pääsimme siis aivan kohtuuajoissa nukkumaan - ja kyllä uni maittoikin.

Aamiaisen ja pienen kävelyn jälkeen olikin jo aika jatkaa matkaa. J halusi ajaa, enkä vastustellut, olihan edellisen päivän ajomatka minulle aika rankka, koska en ole vuosiin ajanut pitkiä matkoja. Lauantaina sää ei ollut yhtä onnistunut kuin edellisenä päivänä. Pian alkoi tihuuttaa ja loppujen lopuksi sadetta piisasi enemmän tai vähemmän koko loppupäivän.

Lauantain juhlat olivat sisareni syntymäpäivät. Niihin valmistautumisesta olen blogissani kertonut jo aiemmin. Tai siis oikeastaan lahjan valmistamisesta. Nyt voin laittaa kuvankin siitä "Isosta Vaaleesta", jonka vihdoin juhlaa edeltävänä viikonloppuna sain valmiiksi.

Edellisen päivän hautajaiset varmaankin verottivat jonkin verran jaksamista, koska pienet matkaseuralaisemme alkoivat melko pian ruveta kyselemään: "Milloin lähdetään teidän kotiin?".

Ehdimme toki juhlissa nauttia sekä nepalilaisesta menusta että kuulla erilaisia puheita ja musiikkiesityksiä.

Kotimatka sujui vauhdilla sateen piiskoessa ikkunoita ja siihen harmauteen ja väsymykseen Le ja Ro nukahtivat.

Kun pääsimme kotiin, hoidimme iltatoimet pikaisesti ja olimme kaikki valmiita unten maille.

Väsyttävä, mutta toisaalta todella antoisa reissu J:n ja lastenlasten kanssa!

Tuliunikkoja ja härkäpapuja

Lähes heinäkuun loppuun kasvimaa on tuottanut lähinnä vain silmäniloa. Oranssinkeltaisina hehkuvat tuliunikot ovat voineet tänä kesänä oikein hyvin. Joskus vuosia sitten sisareni sai minut innostumaan tästä vallan vaatimattomasta kukasta. Heillä sitä oli ollut kasvimaalla jo monena kesänä ja niinpä minäkin innostuin hankkimaan siemeniä ja istuttamaan näitä herttaisia kaunokaisia omalle maalleni. Tuliunikko on paitsi helppo hoidettava myös helppo leviämään. Niinpä kasvimaanaapureistani jo useammalla on pieni pehko näitä keltaisia kukkia omalla maallaan.

Ihanaa, että on silmäniloa, mutta onneksi kasvimaa on alkanut tuottamaan myös muuta satoa. Mustaherukoita olen jo kerännyt litroittain. Kesäkurpitsat ja härkäpavut sekä pensaspavut ovat nyt alkaneet tuottamaan satoa. Samoin olen jo nostanut jonkin verran perunaa. On niin ihana tehdä ruokaa oman maan tuotteista! Huomenna on lounaaksi tiedossa savivuuassa kypsennetyt oman maan kasvikset ja lisukkeeksi keitän kickherneitä ja teen salaatin. Avomaakurkut ovat vasta viikko sitten alkaneet kukkimaan. Toivottavasti tulee vielä lämmintä, jotta kurkut jaksavat kasvaa.

Viime aikojen runsaat sateet toisaalta kypsyttävät kasviksia, mutta toisaalta ne vaikuttavat kasvimaan kukkakantaan niin, että osa kukista näyttää lähes mätänevän paikoilleen.

Smoothya, nam!

Viimeistään tässä vaiheessa työviikkoa olen iltaisin varsin ryytynyt. Olen tyytyväinen, jos saan tehtyä edes jonkin pienen asian (vaikkapa luettua päivän lehden!).

Halusin vähän virkistää itseäni ja lihaskipuja valittelevaa J:ta ja niinpä tein meille smoothya. En enää muista mistä tämän smoothyn ohjeen olen saksinut vai olemmeko J:n kanssa sen ihan itse kehitelleet, mutta sen verran useasti sitä on tullut tehdyksi, että ei enää tarvitse mitään ohjekirjaa ruveta kaivelemaan.

Yksinkertaista, mutta hyvää! Ja ohjehan on sellainen, että otetaan pari desiä mustaherukoita (poimittu omalta kasvimaalta ja kaukoviisaasti pakattu parin desin pussukoihin), yksi banaani ja pari desiä soijamaitoa. Nämä aineet viskataan muussauskippoon ja sitten muussataan. Juoma on hetkessä valmis, yleensä. Tällä kertaa aineisosien suhde mätti hiukan ja jäiset marjat meinasivat jumittua tykkänään klimpiksi kipon pohjalle. No, loppujen lopuksi homma onnistui ja kaadoin laseihin juoman piripintaan (olisi pitänyt näköjään ottaa käyttöön vähän isommat lasit ).

Mustaherukoiden ja banaanin sijaan systeemissä voi käyttää mitä tahansa marjoja tai hedelmiä. Vietnamilaisessa ravintolassa Berliinissä maistelimme soijamaidosta ja paahdetuista pähkinöistä tehtyä smoothya. Ai, että oli mainion makuista! Suosittelen smoothykokeiluja iltapalatarjoiluun!

Ne lapsuuden klassikot

Nyt se on sitten päättynyt. Nimittäin kesän paras televisiosarja. Yle1:ssä maanantai-iltaisin esitetty 10 kirjaa lapsuudesta oli juuri sellainen sarja, jonka seurassa viihdyin mitä parhaimmin.

Sympaattinen toimittaja Anna Laine johdatteli kiinnostavia keskustelijoita lapsuuden klassikkokirjojen maailmaan. Sarjassa on keskusteltu kirjoista, joista useimmat minäkin olen lukenut lapsena. Keskustelun rauhallinen tempo ja viehättävä interiööri, jossa ohjelma oli nauhoitettu, oli omiaan lisäämään hyvänolon tunnetta, joka katsoessa ja kuunnellessa tuli. Harmi, että tajusin näin mainion ohjelman olemassaolon vasta sarjan puolivälissä.

Onneksi on Areena, josta olen voinut katsoa ohjelman ne osat, jotka jäivät telkkarista katsomatta!

Iso Vaalee (ent. Härkää sarvista)

Se valkoista valkoisella -tilkkupeittotekele, josta olen jo aiemminkin bloggaillut, pääsi viikonloppuna uuteen vaiheeseen: kaikki 729 kymmenen neliösenttimetrin kokoista kangaspalaa muodostavat nyt yhtenäisen pinnan, jota reunustaa 15 senttimetrin levyinen kaistale.

Työstä on siis jäljellä vielä taustakankaan ompelu ja vanun laittaminen sekä tikkaaminen.

Kokeilin miltä peitto näyttää ikkunaa vasten. Oikeastaan valkoista-valkoisella-kankaat tulevat kauniimmin esiin, kun valo heijastuu takaa, mutta sellaista efektiä ei voi sänkypeittoon toteuttaa. Päätin kuitenkin muuttaa alkuperäistä suunnitelmaa niin, että jätän 15 cm:n reunuksen ohueksi eli siihen ei tule vanua eikä taustakangasta.

Olen taas kerran päättänyt, että näin suurikokoista tilkkutyötä en enää koskaan tee.

Sen sijaan suunnittelen jo huoneeseeni sekä tilkkutyönä tehtäviä verhoja että sänkypeittoa 8-) Ensin kuitenkin tämä Iso Vaalee pitää saada valmiiksi.

80+20

Toisaalla (omassa blogissaan) Säätäjä-Salla kirjoitteli lapsensa huoneen perusteellisesta siivoamisesta. Siitä minulle tuli mieleeni kirjoittaa 80+20-säännöstä.

Siihen törmää oikeastaan kaikilla elämän alueilla ja se siis pätee lähes kaikkeen:

- on ihan helppo järjestää muuton tai remontin jälkeen kämppä: 80-prosenttisesti, loput 20 % tavaroista jää lillumaan sinne sun tänne

- kun lähettää joulutervehdyksiä tai kiitoskortteja, ihmisten osoitteet ovat ajan tasalla - 80-prosenttisesti

- töissä 80 prosenttia töistä sujuu muitta mutkitta, mutta ne loput 20...

Ja sääntöhän jatkuu niin, että niiden 80 prosentin kanssa kuluu ajasta 20 prosenttia ja päinvastoin.

Tälle asialle on aika mahdoton tehdä mitään, mutta kun sen tietää, sen kanssa voi elää.

Lost and Found

Olen ainakin yhdessä lajissa mestari. Nimittäin tavaroiden kadottamisen. Se ei ole mikään kehuttava mestaruuden laji, mutta näin asia vain on.

Jo lapsuudesta muistan sen, että kadotin avaimia, pipoja, lapasia, kenkiä (heinälatoon), villapaitoja...Eipä niitä kadonneita tavaroita yleensä koskaan mistään löytynyt.

Aikuisena tahti on sen kun vain kiihtynyt. Lähes päivittäin on kateissa jotain: kännykkä, lomapakko, kotiavain, pyöränavain...Useinmiten onneksi kadoksissa ollut tavara on vain jonkun toisen takin taskussa, toisessa laukussa tai vain jonkun vaatepinon alla tai muuta sellaista.

Kerran etsin kännykkääni. Ei löytynyt mistään. Ajattelin, että soitanpa omaan numerooni (meillä oli silloin vielä lankapuhelin). Kappas, tärppäsi. Puhelimeen vastattiin: poliisin löytötavaratoimisto. En siis ollut ehtinyt vielä kovasti kaivatakaan kännykkääni, kun joku oli sen jo löytänyt ja toimittanut poliisin huomaan. Hyvä tuuri!

Toisen kerran menin aamulla töihin ja kohta puhelin soi. Minulta kysyttiin olenko kadottanut lompakkoni - ja hetken tutkailtuani tavaroitani huomasin, että on. No, jälleen olivat poliisit asialla. Joku ystävällinen henkilö oli löytänyt lompakkoni pyörämatkani varrelta ja toimittanut sen heti liikkuvalle poliisille. Tosi ystävällistä! Sillä kertaa löytöpalkkio oli aika tuntuva, kun olin jostain ihmeen syystä nostanut tililtä aika ison summan käteistä.

Olen myös unohtanut sateenvarjoja, huiveja, pipoja, lapasia ja sormikkaita kulkuneuvoihin ja ties minne. Mieheltäni ensimmäisenä yhteisenä joulunamme saamani, nyt jo aivan kauhtuneet ja risahtaneet lapaset ja äitini kutomat, nyt jo parsitut sormikkaat olen käynyt pelastamassa löytötavaratoimistosta (ja maksanut molemmista muistaakseni 2 €).

Tavara siis jotenkin vain onnistuu katomaan minulta. Yllättävää kyllä, kotiavain minulla on pysynyt tallessa ainakin 36 vuotta. Minulla on nimittäin niin kauan ollut sama avaimenperä kotiavaimessa. Toisaalta olen myös hyvä löytämään kaikenlaista. Yleensä se on varsin arvotonta roinaa, kuten hiusneuloja, donitseja, kuivamustekyniä ja sen sellaista. Kerran löysin kuitenkin kännykän, jonka kiikutin kiltisti poliisilaitokselle. Sain siitä muistaakseni ihan mukavan löytöpalkkion.

Mutta onko tämä asia geeneissä?

Ainakin minun kaikilla kolmella lapsellani ja kummitytölläni (siskontyttö) on tämä sama ominaisuus.

Hautajaiset ja hautausmaat

Kesän sukujuhlien joukkoon tulivat yllättäen myös hautajaiset. J:n tädin mies kuoli ja suunnittelemme nyt hautajaismatkaa maakuntaan.

Kun vainaja on jo yli 80-vuotias mies ja lisäksi mieheni sukulainen avioliiton kautta, on jollain tavalla vähän kevyempää ajatella koko tilaisuutta. Olen toki tuntenut vainajan noin 30 vuotta, mutta syvää ja läheistä tunneyhteyttä häneen ei ole kuitenkaan syntynyt.

Jos ihmiset jaetaan hautajais- ja ei-hautajaisihmisiin, kuulun edellisiin. Minusta hautajaisissa hienointa on melankolia ja harras tunnelma. Itken herkästi ja hautajaisissa voi kaikessa rauhassa itkeä: heti kun Albinonin Adagion ensi sävelet soivat, on minulla jo kyynel silmässä. Pidän myös virsien laulamisesta. Minusta on myös äärettömän kiinnostavaa sekä kuulla omaisten muistovärssyjä että tarkkailla heitä muutenkin.

***

Hautausmaista olen myös pitänyt aina. Niiden levollinen ja kuulas tunnelma ovat omiaan tyynnyttämään välillä myrskyävää mieltä. Ei ole niin väliä millainen hautausmaa on, kaikki käyvät. Olen käynyt kotimaassa eri uskontokuntien hautausmailla ja erityisesti minua miellyttävät uskonnottomien muistolehdot. Ulkomaillakin olen käynyt monilla eri hautausmailla. Hautaamiseen liittyy niin monenlaisia uskonnollisia ja kultturellisia eroja. Tällaisia asioita on jännä tutkailla.

Haudalla tulee toki muisteltua myös omia läheisiä, jotka eivät ole enää joukossamme. Minulle hautausmaa ja siellä käynti ei kuitenkaan liity vain tällaiseen omien läheisten muistelemiseen, koska hehän kulkevat mukanani missä ikinä liikun.