Kun vainaja on jo yli 80-vuotias mies ja lisäksi mieheni sukulainen avioliiton kautta, on jollain tavalla vähän kevyempää ajatella koko tilaisuutta. Olen toki tuntenut vainajan noin 30 vuotta, mutta syvää ja läheistä tunneyhteyttä häneen ei ole kuitenkaan syntynyt.
Jos ihmiset jaetaan hautajais- ja ei-hautajaisihmisiin, kuulun edellisiin. Minusta hautajaisissa hienointa on melankolia ja harras tunnelma. Itken herkästi ja hautajaisissa voi kaikessa rauhassa itkeä: heti kun Albinonin Adagion ensi sävelet soivat, on minulla jo kyynel silmässä. Pidän myös virsien laulamisesta. Minusta on myös äärettömän kiinnostavaa sekä kuulla omaisten muistovärssyjä että tarkkailla heitä muutenkin.
***
Hautausmaista olen myös pitänyt aina. Niiden levollinen ja kuulas tunnelma ovat omiaan tyynnyttämään välillä myrskyävää mieltä. Ei ole niin väliä millainen hautausmaa on, kaikki käyvät. Olen käynyt kotimaassa eri uskontokuntien hautausmailla ja erityisesti minua miellyttävät uskonnottomien muistolehdot. Ulkomaillakin olen käynyt monilla eri hautausmailla. Hautaamiseen liittyy niin monenlaisia uskonnollisia ja kultturellisia eroja. Tällaisia asioita on jännä tutkailla. Haudalla tulee toki muisteltua myös omia läheisiä, jotka eivät ole enää joukossamme. Minulle hautausmaa ja siellä käynti ei kuitenkaan liity vain tällaiseen omien läheisten muistelemiseen, koska hehän kulkevat mukanani missä ikinä liikun.
2 kommenttia:
Osanottoni perheellenne! Mua hautajaiset kyllä yleensä ahdistavat, vaikka olisi kaukaisestakin tuttavuudesta kysymys, niin kuin pari vuotta sitten Jannen iäkkään Aune-tädin hautajaisissa. Se ihmisten suru siellä, tai jos se ei niin riipaisevaa ole, sitten muisto siitä, kun itse on joissain hautajaisissa ollut surullinen.
Toisaalta on lohdullista kokoontua muistelemaan läheistä ihmistä. Mumman hautajaisissa me serkukset nauroimme ja puhuimme pöydässä kaikenlaisista rakkaista ja huvittavista muistoista, joita meillä oli mummasta. Kuinka mumma oli suuttunut (suunnilleen sen yhden ainoan kerran tietääksemme), kun So ja I olivat leikkineet suihkun kanssa kylppärissä käärmeenlumoajaa. Itse muistan aina, miten mumman selässä oli aamulla herätessämme liiskaantunut suklaalevy, josta yksi pala puuttui, ja toisen kerran, kun olin vasta jotain 10-vuotias, hän lyhyesti sanottuna lyhensi otsatukkaani niin vikkelään, etten olisi kuvitellut mahdolliseksi enkä etenkään mummalta olisi odottanut niin spontaania toimintaa. Näitä muistoja vaalimalla oppii aina lisää rakkaasta ihmisestä, vähän niin kuin hän vielä olisi täällä.
Hautajaisten tunnekuohussa heittäytyy helposti hysterian puolelle: kun ei kehtaisi ruveta ääneen parkumaan, saattaakin revetä nauramaan, ja sittenhän hävettää. Sen muistan vielä mumman hautajaisista, että So:n kanssa töykimme toisiamme, kun pappi lauloi epävireisesti, ja eräs iäkäs vieras sai meidät melkein ääneen tyrskimään lukemalla muistotekstin väärin vaimon korjatessa ("Mä taimen olen sun tarhassas").
S-S!
Tuo sinun mummamuistosi (otsiksen leikkuu) on kyllä mainio. Ja tosiaan varsin epätyypillistä hänelle.
Me täällä J:n kanssa puntaroimme ensiviikkoista hautajaiskeikkaa. Ohjelmaa pukkaa sille viikonlopulle, kun silloin ovat myös ne isonsiskon synttärit.
Lähetä kommentti